1. Kuu Pietarin yllä



1837

Kaatri heräsi omaan huutoonsa. Haparoituaan hetken, hän löysi kankaan reunan kärryn laidalta ja siirsi sitä sivuun. Puolikuu kellotti taivaalla, värjäten kaupungin siluetin siniseksi. 
Eukko nukkui sikeästi vankkurin perällä olevalla korkealla vuoteella. Kaatri keri peitteen ympärilleen ja nousi. Ruoho tien varrella oli jäätynyt teräviksi neuloiksi, maa ei enää ollut pehmeää, kuten vielä illalla karavaanin leiriytyessä joen rantaan. 
Joulu Circus luki suurimman vaunun kyljessä, punakeltaisin kirjaimin. Tirehtöörin vaunu oli aina lähellä eukon vaunua, mihin tahansa he leiriytyivät. Kaatri piti siitä, miten mies joka ilta sytytti kolme lyhtyä vaunun etuseinälle, nuo pienet valolähteet tuntuivat lohduttavan kotoisilta, missä tahansa he olivatkaan.
Käytyään tarpeillaan, Kaatri oli astumassa takaisin vankkureihin, kuullessaan huudon. 
- Kaatri, tule tänne, mitä sinä siellä hiiviskelet. 
Huutaja oli Frans Toivas, mies istui nuotiolla, trumpetti sylissään. Kaatri katsoi mieheen, yleensä tämä ei ollut humalassa, tai ylipäätään huomioinut Kaatria. Nyt ei jäänyt epäilystä, etteikö mies olisi ottanut tarjotusta pullosta enemmän kuin yhden huikan. 
- Hyvää yötä, Kaatri sanoi ja kipusi vankkureihin, veti seinävaatteen kiinni ja kutsui koiraa, joka siirtyi kaminan luota Kaatrin peitteelle, lämmittämään tämän yön jäähdyttämiä varpaita. 
- Miksi se nyt kutsui, kun ei päivällä ole näkevinään? Kaatri kuiskasi koiralle ennen kuin veti peiton korviinsa saakka ja jäi kuuntelemaan ulkoa kuuluvaa melua. 
Miehet olivat kerääntyneet nuotiolle, suuri näytös oli takana ja seuraavaan esitys oli vasta parin päivämatkan päässä Kuokkalassa. Siihen saakka esiintyjillä oli vapaata, paitsi sen mitä hevoset vaativat hoitoa ja vankkurit kunnostusta. 
- Nukuhan nyt, eukko sanoi vuoteeltaan. 
- Luulin että sinä nukut, Kaatri sanoi vaisusti. - Anteeksi että herätin. 
- Et sinä herättänyt kulta pieni, olen jo vanha ja uneni on ohutta kuin hämähäkin seitti. 
- Miksi nuo eivät voi mennä nukkumaan, eihän tässä metelissä kukaan voi nukkua, Kaatri huokaisi, miesten aloittaessa humalaisen laulun ja soiton.
- Shh, älä välitä Kaatri, miehet ovat miehiä, eikä heistä lampaita tule vaikka keritsimiä käyttäisi. 
Kaatri sulki silmänsä ja mietti miltä Frans oli näyttänyt parvella, komeassa punasamettisessa orkesteri puvussaan, mies soitti trumpettia esitysten aikana. Usein Kaatri seisoi teltan ovella, pimeässä kulmassa, jotta saattoi seurata miehen toimia tulematta itse huomatuksi. Frans oli muutaman vuoden Kaatria vanhempi, vaalea ja vähiten sirkuslaisen näköinen, heistä kaikista. Useimmat taiteilijoista olivat tummia, sirkus ja kiertäminen oli heillä verissä. 
Kaatri tunsi heidän kahden olevan erilaisia. He olivat ulkopuolisia, Frans ulkonäkönsä ja sukunsa puolesta. Mies oli varakkaan perheen ainokainen, mutta häntä ei isänsä suunnittelema tulevaisuus kiinnostanut, ja nuori mies oli karannut sirkuksen mukaan. Kaatri, koska oli löytölapsi, eukko oli sanojensa mukaan poiminut hänet jostain ojanpientareelta mukaansa. 
Kaatri oli yrittänyt saada miehen huomion jo hyvän aikaa, mutta tällä tuntui olevan aikaa vain Hildelle, ilma-akrobaatille, joka hurmasi tahtomattaan jokaisen vastaantulijan. 
Hilde oli pieni ja hoikka, hiukset olivat liki mustat ja iho kalpean vaalea. Silmät olivat sinisemmät taivasta, eikä Kaatrikaan voinut olla pitämättä Hildestä, niin lämmin oli tytön sydän. Kaatri toivoi että olisi voinut itse olla yhtä kiltti ja kaikille mukava, kuin Hilde. Mutta hän ei ollut, aina hänellä oli eripuraa jonkun kanssa, jos ei muuta, niin hän löysi itsensä sättimästä koiraa, joka taatusti oli syytön siihen, että sattui olemaan tiellä, usein juuri silloin kun Kaatrilla oli pahin kiire, lipunmyyntikojua valmiiksi laittaessa. 
Koira vaihtoi asentoa Kaatrin jalkojen päällä, kävi uudelleen maate ja alkoi tuhista niin rauhallisesti, että Kaatrikin vaipui viimein uneen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti