11.

Kaatri mietti ennustusta vielä pitkään vuoteessaan. Toisaalta hän pelkäsi, ennustaneensa liian positiivisesti, toisaalta mananneensa pahoja henkiä tuon laivaparan ylle. Kaatrista tuntui, että tekipä hän niin tai näin, aina oli vaara että toimi väärinpäin. 
Kun uni ei suostunut tulemaan ja kääntyily alkoi käydä hermoille, Kaatri nousi, veri paksut pitkävartiset villasukat jalkaansa ja villahuovan harteilleen, pujotti avonaiset nauhasaapikkaat jalkaansa ja astui alas vankkurista. 
- Roki, Kaatri huhuili, antaakseen mahdolliselle kuulijalle hyvän syyn ulkona liikkumiselleen. - Roki? Kun koiraa ei kuulunut, eikä kukaan kommentoinut hänen huhuilujaan, Kaatri käveli varjoiselle puolen leiriä. 
Miehet istuivat nuotiolla kuten liki joka ilta. Kaatri mietti usein, miten nämä olivat joka aamu hereillä ennen häntä, Kaatri oli koko seurueen unikeko ja sai usein kuulla pientä ivaa asiasta. 
Nuotio leimahti jonkun nakatessa siihen uuden halon. Kartanon pihamaa näytti sadunhohtoiselta, ensilumen leijaillessa nuotion loimussa. Kaatri ei muistanut milloin oli viimeksi lunta nähnyt, sillä yleensä tirehtööri ohjasi seurueen lämpimille alueille talven tullen. Vain tänä vuonna mies oli halunnut tehdä poikkeuksen. Tänä vuonna tirehtööri oli halunnut seurueensa Suomeen, Tampereelle. - Suomalaiset eivät koskaan ole nähneet Joulusirkusta, mies oli selittänyt, toisten ihmetellessä, miksi lähteä kylmään ja pimeään maahan. 
Kaatri ei ollut vastustellut, hän tiesi olevansa kotoisin tuosta oudosta kylmästä maasta ja odotti innolla miltä Tampere näyttäisi. Muistaisiko hän kuin ihmeen kaupalla joitain rakennuksia, ehkä jopa ihmisiä. Kaatrin sydän takoi muutaman ylimääräisen kerran, ajatuksesta, että hän saattaisi tietämättään tavata sukulaisensa, ehkä jopa siskon tai veljen. 
Kaatri istui huivin suojiin, varjoon miesten nuotiosta. Naurunremakka säväytti ja sai Kaatrin siirtymään vielä syvemmälle varjoon. Pullo kiersi miesten ringissä, tällä kertaa Frans ei siihen tarttunut, Kaatri hymyili, seuratessaan kuinka mies siirsi pullon vain ohitseen seuraavalle. Ehkeivät miehet edes huomanneet tuota pientä elettä. 
Kuun noustua taivaan laelle, miehet viimein alkoivat erkaantua omille tahoilleen. Frans nousi ja astui vaunuaan kohti, Kaatria kohti. Kaatri veti henkeä ja siirtyi niin, etteivät ohikulkijat voineet nähdä häntä, Fransin pienen vaunun oven luo.
- Hei, Kaatri sanoi hiljaa, miehen astuessa kulman takaa.
Mies näytti siltä, kuin olisi nähnyt aaveen, ja kesti hetken ennen kuin tämä ymmärsi, kuka oven luona seisoi. - Kaatri, mitä ihmettä sinä täällä keskellä yötä?
- En saanut unta, halusin jutella jonkun kanssa.
- Tyttö hyvä, et voi tulla vaunuuni, täällä on korvat joka seinässä ja silmät joka toisessa.
Kaatri tunsi pettymyksen ailahduksen käyvän sisällään. Ylpeys liki pakotti lähtemään, nostamaan nenänsä ja astumaan pimeään, mutta halu jutella miehen kanssa vielä pari sanaa oli voimakkaampi. - Ei kai juttelu syntiä ole?
- Riippuu millä mielellä jutellaan, mies naurahti ja istuutui vaunun portaalle, aikomattakaan päästää Kaatria vaunuunsa. 
- Onko Hilde tuolla? Kaatri tajusi kysyneensä, ennen kuin sai puraistua kielensä poikki.
- Kaatri, hyvää yötä, tavataan aamulla.
Kolme pitkää sekuntia Kaatri seisoi aloillaan, ennen kuin sai riittävästi voimia kääntyä ja astua pois kuun luoman sinisen valon alta. 

Itku kuroi kurkun umpeen, kaiken jälkeen Kaatri oli toivonut, että joku olisi jutellut hänelle edes hetken, kuin ihmiselle, mutta eukon kuoltua, kaikkien suhtautuminen häneen oli muuttunut, ikäänkuin hän olisi tuona yönä yhtäkkiä kasvanut aikuiseksi, eikä olisi enää ollut sopivaa jutella hänelle kuin ennen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti