18.


Vankkurin keinahdellessa tasaisessa rytmissä, hevosten vetäminä, Kaatri unohtui ajatuksiinsa. Edellä ajavan vaunun perä oli muutaman metrin päässä, hevoset seurasivat tottuneesti edellä kulkijaa, ilta oli hiljainen eikä muita tiellä liikkujia näkynyt. 
Oli viikko siitä, kun he olivat ylittäneet rajan. Kaatri ei rajaa huomannut, mutta Rister kertoi heidän tulleen Suomen puolelle, tien käydessä kärrypolkua huonommaksi. Tirehtööri oli vannottanut Kaatrin lupaamaan, ettei tämä kertoisi seurueelle sirkuksen lopettamisesta. 
Toisaalta Kaatri olisi halunnut kertoa, koska koki vääräksi sen, etteivät muut tienneet sitä minkä hän tiesi. Toisaalta taas, hän ei halunnut olla paikalla, kun tieto tulisi kaikkien korviin. Ilo, nauru ja laulu kai lakkaisivat kuin leikaten. Nytkin vaikka pakkanen kiristyi päivä päivältä, ihmiset olivat hyväntuulisia ja nauravaisia. Mutta kun tieto saavuttaisi kaikki, tunnelma varmasti muuttuisi.
Lunta alkoi sataa hiljalleen, ensin hiutaleet leijuivat hitaasti alas pilvistä, kuin höyhenet. Illan tullen lumisade sakeni, siihen liittyi pieni tuulen vire ja ennen kuin ilta vaihtui yöksi, pyrytti niin, ettei eteensä nähnyt.
Kaatri siristeli silmiään, tuuli paiskoi teräviä hiutaleita vasten kasvoja, niin että poskipäihin alkoi sattua. Kaatri paransi karhun taljan asentoa sylissään ja yritti tunkea taljan reunat kenkiensä alle, estääkseen varpaita jäätymästä.
- Kuka ihme asuu tällaisessa paikassa? Kaatri huokaisi, valkean sateen huuhtoessa koko maiseman hukkaan. 
Vihdoin karavaani pysähtyi, Kaatri käänsi hevoset tuttuun rinkiin. Eläimet olivat tottuneet joka iltaiseen rituaaliin, niin etteivät juuri ihmisen ohjeistusta kaivanneet. 
Saatuaan eläimet riisuttua valjaista, Kaatri viimein oli vapaa, sytyttämään tulen kaminaan ja kuivattelemaan hetken, ennen kuin lähtisi ruokkimaan ja harjaamaan hevoset. Lopuksi hän veisi eläimet väliaikaiseen suojaan, joka rakennettiin aina kun ilmojen herra alkoi ilkeillä. 
- Iltaa, Rister sanoi ja astui vankkurin verhon välistä sisään. - Sait jo tulen syttymään.
- Pakkohan se on saada, tänne paleltuu ennen kuin ehtii kissaa sanoa. 
- Höpön höpön, täällä asuu ihmisiä vaikka kuinka ja he säilyvät hengissä kovemmassakin pakkasessa.
- En halua kokeille, tämä riittää minulle. 
- Etkö pidä talvesta? Olet sentään täältä kotoisin, lumen ja jään maasta.
- Kuka tästä voi pitää, Kaatri puuskahti. - Palelen ytimiäni myöten ja vielä pitäisi hoitaa eläimet suojaan ja saada vaatteet kuiviksi, ennen kuin uskaltaa unten maille. 
- Siitä aioinkin, ajattelin jos nukumme toisessa vaunussa ja kuivaamme vaatteet toisessa, säästymme kylmän kostealta yöltä.
- Ettäkö nukkuisin vapaaehtoisesti kanssasi?
- Olet jo tehnyt sen Kaatri hyvä, lupaan käyttäytyä yhtä kunniallisesti.
- Jostain syystä sinä ja sana kunniallinen, eivät tunnu sopivan samaan lauseeseen. 
- Ole järkevä, Rister sanoi ja kääntyi ovelle. - Toki voit nukkua täällä kosteassa yksin, mutta saat keuhkotaudin, siitä olen aivan varma.
- Hyvää yötä, Kaatri toivotti nostamatta enää katsetta kaminan pesästä.
Yöllä herätessään Kaatri muisti Risterin sanat, kurkkua kutitti, olo oli kuumeinen ja kun hän viimein heräsi kunnolla, hän huomasi vapisevansa kylmässä. - Hemmetin hemmetti, miksi minä nukahdin märässä hameessa, Kaatri puuskahti vihaisena itselleen. Nousi ja putosi polvilleen. - Tämä tästä nyt vielä puuttui, Kaatri huokaisi, nousi istumaan vuoteensa laidalle ja keräsi hetken voimia. 
Vaihdettuaan vaatteet kuiviin, Kaatri käveli pienen piirin läpi leirin vastakkaiselle laidalle, nousi pari askelmaa ja kokeili vaunun ovea, se oli auki. Sanomatta sanaakaan, Kaatri astui sisään, käveli pimeän tilan poikki ja asettui vuoteelle, vetäen lopuksi peitteen korvilleen.

- Sinä tulit, mies kuiskasi ja kiersi lämpimän käsivartensa Kaatrin ympäri, veti tämän lähelleen ja jatkoi rauhallista unta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti