19

- Nukutko? Rister kuiskasi. 
Kaatri oli hiljaa ja yritti hengittää rauhallisesti, jottei mies huomaisi hänen olevan hereillä. Miehen hengitys tuntui niskahiuksissa lämpimänä. Tämän käsi lepäsi edelleen Kaatrin lantiolla. 
- Et sinä nuku, mies naurahti hiljaa. - Esität nukkuvasi.
- Mistä tiedät, Kaatri kysyi, vetäen peiton korviinsa asti.
- Nielaisit, nukkuva ihminen ei nielaise.
- Eikö? Entä jos näen unta että syön jotain?
- Nukkuva ei nielaise. Et sinäkään nukkunut.
- En, heräsin johonkin.
- Roki tahtoo sisälle, mutten viitsisi nousta tästä, Rister huokaisi ja kääntyi selälleen.
- Ilkimys, toisella on kylmä, Kaatri tuhahti, nousi peitteen alta ja yritti estää hampaitaan kalisemasta toisiaan vasten. 
Heti Kaatrin avattua oven, luminen eläin hypähti sisään ja suoraan vuoteeseen Risterin viereen. - Hei, ei sinne, Kaatri komensi ja yritti häätää koiraa alas vuoteesta. - Kastelet hienot vällyt, nyt pois siitä, Kaatrin ääni oli käskevä mutta koira näytti vähät siitä välittävän. 
- Se kastelee sängyn, Kaatri mulkaisi Risteriin joka rapsutti koiraa korvan takaa.
- Hyppäähän alas, Rister tönäisi koiraa kevyesti ja tämä hyppäsi lattialle, kuin vain olisi odottanut käskyä.
- En saa sitä enää tottelemaan, kun olet lellinyt sen pilalle, Kaatri huokaisi ja istui pienelle sivupenkille, nosti jalat penkille ja veti penkillä olleen huovan jalkojensa suojaksi. 
- Minä hoidan koiran, älä turhaan huolehdi.
- Koira on kyllä minun, ja haluaisin pitää sen turvanani öisin.
- Entä jos minä olisin turvanasi öisin?
- Et sinä suostu nukkumaan vankkureiden lattialla, ja herää joka rasahdukseen.
- Ei minun tarvitse, voisin nukkua vuoteessasi ja vasta jos joku pyrkisi sisään, voisin nousta joko päästämään tulijan sisään, tai vaihtoehtoisesti häätämään hänet oveltasi.
- En usko että haluan, Kaatri sanoi ja painoi päänsä polviin.
- Ihan kuinka haluat. Menenkö laittamaan vaunusi kaminaan tulen?
- Voin tehdä sen ihan hyvin itsekin, minun täytyy oppia tulemaan toimeen omillani.
- Miten vain, Rister totesi, veti peitteen korvilleen ja sulki silmänsä. 
Kaatri oli vihainen miehelle, muttei saanut selville miksi. Jokin tämän asenteessa ja sanoissa ärsytti suunnattomasti, mutta koska Kaatri ei tavoittanut miehen sanojen takana piilevän ivan ydintä, hän nousi ja pyysi koiran mukaansa, astuessaan ovelle. 
Kuu oli siirtynyt kohti aamua, taivas oli vielä syvän sininen, muttei kuluisi kuin hetki ja leiri alkaisi heräillä uuteen päivään. 
- Kaatri huomenta, tirehtööri huudahti astuen ulos vaunustaan. - Olipa hyvä että satuit siihen, olin juuri aikeissa tulla herättämään sinua. Joulu lähestyy.
- Niinhän se tekee, Kaatri nauroi vanhan miehen silminnähtävälle innostukselle. 
- Niin, aatonaattona on suuri päivä, esitämme huippuohjelmiston ilmaiseksi kaikille seudun asukkaille.
- Ilmaiseksi? Sana oli niin outo, eikä sopinut lainkaan tirehtöörin suuhun, joten Kaatri katsoi parhaaksi odottaa jonkinlaista selitystä.
- Joulu on antamisen aikaa, hyvän aikaa. Olen lähettänyt sanan että laittavat taloni asuttavaan kuntoon, kun tulemme. 
- Et kai sinä meitä kaikkia voi majoittaa? Kaatri nauroi. - Ei kai sinun talosi niin suuri ole.
- Voi tyttöhyvä, kaikki mahtuvat, ja ne jotka eivät tupaan tahdo tulla voivat asua pihamaallani sen mitä tahtovat. 
- Minä taidan varata paikan tuvasta, Kaatri hymyili haaveillen. - En muista, milloin olisin nukkunut lakanoiden välissä.
- Enää pari päivää niin olemme perillä. 
- En melkein malta odottaa, Kaatri hymyili ja kiersi käsivartensa ympärilleen, estääkseen kylmyyttä pääsemästä huovan sisään.
- Sinä palellut, olimpa hölmö, kipaise sisään. Ei sinne kylmään, tule minun vaunuuni, lisäsin juuri puita kaminaan ja nostin kahvipannun liedelle.

- Tuota kutsua on liki mahdoton vastustaa, Kaatri nauroi ja nousi miehen jäljessä vaunuun. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti