3. Taikuri

Vankkurit seurasivat toisiaan pitkänä helminauhana, pitkin kuuran peittämää tietä. Eukko oli kerinyt huovan harteilleen ja nuokahteli Kaatrin vierellä, tämän ohjatessa hevosia ohi pahimpien vesilätäköiden, joiden syvyyttä oli mahdoton pinnalta arvioida. 
Kaatri ei muistanut muuta maailmaa kuin sirkuksen. Usein hän kyseli eukolta, eikö tämä osaisi kertoa edes sitä, mistä maasta oli Kaatrin mukaansa poiminut, mutta vanha nainen oli asiasta vaitonainen. Yleensä tämä vain hymähti ja vaihtoi puheen aihetta. - Mitä sinä tyttöpaha sillä tiedolla tekisit? Eukko oli usein sanonut ja muistuttanut, että vaikka Kaatrilla ei ollut kotimaata, tämä osasi puhua montaa kieltä ja kirjoittaa ja lukeakkin paria sujuvasti. 
Siitä tosin oli kiittäminen ainoastaan tirehtööriä, Zakris Borgmania. Mies osasi sujuvasti ainakin seitsemää kieltä ja piti lukutaidottomia, taskuvarastakin kurjempana kansanosana. 
Zakris oli aloittanut Kaatrin opettamisen tämän ollessa kolme. Eukko oli nauranut tirehtöörin toimille, siihen saakka kun Kaatri oli oppinut lukemaan Saksaa, hiukan ennen kuin täytti viisi. Tosin Kaatrin tarkkaa ikää kukaan ei tiennyt, mutta eukon mukaan, tämä oli ollut vajaan vuoden vanha, heidän tiensä kohdatessa. Eukko oli laskenut Kaatrin iän hampaista, kuten hevosten ikä lasketaan. 
Kymmenvuotiaana Kaatri oli ensikerran ollut yksin lipunmyyjänä. Zakris oli ylpeä Kaatrin hyvästä laskupäästä ja tytön tarkkuudesta. Aina yleisöön sattui ihmisiä, nuoria poikia, jotka yrittivät huijata piletin ostossa, mutta Kaatria ei niin vain huijattu, tyttö oli tarkka ja osasi pitää varansa, taskuvarkaitakin vastaan.
- Iltaa, tumma ääni huikkasi Kaatrin ohjaamien vankkureiden viereltä.
- Iltaa, Kaatri vastasi kääntymättä kohti. 
- Kaunis ilma, mies jatkoi naurua äänessään.
- Kaunis ja kylmä, mutta pysyypä tie kohmeessa, pääsemme nopeammin perille.
- Kopautas tyttö puuta, ettei tule huonoa onnea, hyvien toiveiden päälle, mies sanoi ja hiljensi hevosen käynnin samaan tahtiin vankkureita vetävien hevosten kanssa. 
Kuuliaisesti Kaatri kopautti koukistetulla etusormella puista penkin laitaa jolla istui. Jos mitä, niin nämä ihmiset olivat taikauskoisia, ja niin oli Kaatrikin, jos huonoa onnea saattoi estää, ei maksanut vaivaa, lyödä taikauskoa leikiksi. Olihan Kaatri nähnyt kerran jos toisenkin, kuinka joku, sanottuaan toiveensa ääneen, oli kokenut juuri päinvastaisen kohtalon. Kel on onni on, se onnen kätkeköön. Kaatri kuuli eukon sanat korvissaan, niin elävästi, että vilkaisi vierellään istuvaa vanhusta. 
- Jos laitan hevosen vankkureiden perään ja tulen ohjaksiin? Saat sinäkin nukkua hetken.
- Ei minua väsytä, Kaatri valehteli.
- Pääset suojaan tuulelta.
- Ei minua palele.
- Miksi väität niin kovasti vastaan, mies naurahti. 
- Tavan vuoksi, Kaatri nauroi ja veti ohjaksista. - Pruu, pruu, Kaatri toisti saaden hevoset pysähtymään. 
- Mitä nyt? Eukko havahtui keinunnan lakatessa.
- Rister haluaa ohjata välillä, Kaatri sanoi, ja odotti kunnes mies oli sitonut hevosensa takalautaan. Kiipesi kuskin pukille ja poimi ohjakset Kaatrin käsistä.
- Jos minä menen tuonne taakse, eukko sanoi ja kääntyi penkillä, astuen vankkuripeitteen liepeiden välistä sisään pimeään tuulen suojaan. 
- Jäätkö seuraksi? Rister kysyi käskien hevoset uudelleen liikkeelle. 
Kaatri katsoi miestä, tästä ei ottanut selvää. Toisinaan mies oli hauska ja tuntui huvittuvan pienestäkin, joinain hetkinä tämä oli kuin mustamielinen karhu, täysin iloton ja puhumaton. 
Rister Hämäläinen oli taikuri, pitkään Kaatri oli uskonut tämän temppuihin, kuvitellut miehen omistavan taikavoimia. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti