6. Muutos



Aamulla Kaatri heräsi oudosta vuoteesta, seinävaate oli värikäs, eikä vilu värissyt jäsenissä. Varovasti Kaatri nosti päätään ja yritti pinnistää katsettaan, jotta erottaisi yksityiskohtia vuoteen ympärillä.
- Huomenta, tirehtööri sanoi astuessaan vaunuun. - Oletkin jo herännyt.
- Niin, Kaatri ei voinut ymmärtää, miksi hän nukkui tirehtöörin vaunussa.
- Otatko kahvia, keitin juuri, tirehtööri sanoi ja ilmestyi hetken kuluttua Kaatrin vierelle höyryävä kuppi käsissään. - Ole hyvä.
- Miksi minä täällä? Kaatri ihmetteli.
- Etkö muista? Tirehtööri näytti surulliselta ja siltä, ettei olisi halunnut olla siinä, missä juuri tuolla hetkellä seisoi. - Rietrikan kävi huonosti.
- Mitä, kuka, eukko?
- Vankkurinne kaatuivat, Rietrikka rukka löi päänsä pahasti.
- Onko?
- Hän on nyt poissa, Kuokkalassa järjestämme hautajaiset.
Kaatri tuijotti miestä, kahvi tuntui hyvältä valuessaan kuumana tyhjään vatsaan, mutta juuri kun Kaatri tunsi kahvin saavuttavan vatsanpohjan, vastaisku lähti liikkeelle. Kaatri laski kupin kädestään, juoksi vaunun ovelle, avasi sen ja antoi ylen, ennen kuin ehti kissaa sanoa. 
- Helpottiko? Rister kysyi, väistettyään lentävää laattaa.
- Onko se totta?
- On se, olen pahoillani. Otan osaa.
- Mitä minä teen?
- Mitäpä sinä, saimme vankkurit kuntoon, Kuokkalassa laittavat uuden vanteen renkaalle.
- Mutta minä olen aivan yksin? Kaatri nyyhkäisi pakahtuneena.
- Olet jo iso tyttö, et sinä enää eukkoa tarvitse hengissä pysyäksesi, Rister sanoi ja astui Kaatrin ohi vaunuun. - Huomenta.
- Huomenta Rister, onko kaikki valmista, joko voidaan lähteä jatkamaan matkaa? Tirehtööri kysyi.
- Kaikki on valmista. 
- Jatketaanpa sitten matkaa, otatko tytön huostaasi?
- Toki, Rister sanoi ja poimi Kaatrin käden käteensä. - Tulehan niin mennään.
- Onko eukko tuolla, Kaatri laittoi vastaan miehen taluttaessa häntä kohti vankkureita.
- Ole nyt siinä, ihmisen on aika syntyä ja aika kuolla, kai sinä sen olet kuullut.
Kaatri tuijotti miestä ja mietti, voisiko kirkua, ettei voinut jatkaa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miksi kaikki muut ottivat asian normaalina, kuin se kuuluisi viikko-ohjelmaan. Eikö kenenkään muun maailma järkkynyt tapauksen johdosta. Vain hänenkö maailmalta oli pudonnut pohja pois. 
Hiljaa Kaatri seurasi miestä, nousi tämän vierelle ajurinpukille ja varoi katsomasta taakse. Vankkureiden etupeite oli vedetty alas, niin ettei sisään nähnyt, mutta silti Kaatri tunsi jonkin oudon läsnäolon. 
- Minusta tuntuu että hän tarkkailee meitä, Kaatri kuiskasi.
- Tottakai tarkkailee, kestää vielä hetken, ennen kuin henki antaa periksi.
- Eikö ihminen kuole heti, kun lakkaa hengittämästä? Kaatri ihmetteli.
- Ei tietenkään, yleensä muutamassa tunnissa, mutta luulen että eukko jaksaa taistella pidempään vastaan, ennen kuin suostuu tuonpuoleiseen. 
- Entä jos hän ei suostu menemään rajan yli?
- Menee hän, tahtoo vain varmistaa, että pidämme sinusta huolta. Eukko rakasti sinua, enemmän kuin elämää. 
Kaatri istui hiljaa, karavaani mutkitteli tietä kohti Kuokkalaa, taloja oli tiheämmässä, mitä lähemmäs kylän keskusta tultiin. Viimein esiin nousi kirkon torni, Kaatri tuijotti tornia aina siihen asti, kun Rister ohjasi vankkurit kirkon porteista sisään. 
- Onko täällä ketään? Kaatri mietti, miehen noustessa kuskinpukilta. 
- Käyn katsomassa, tuletko mukaan?

- En minä tähän halua yksin jäädä, Kaatri sanoi ja nousi, Rister ojensi kätensä ottaakseen Kaatrin vastaan. Hetken Kaatri epäröi, antoi sitten miehen auttaa itsensä maahan, ja nosti katseensa miehen silmiin. Rister näytti erilaiselta kuin ennen, tämän silmissä ei näkynyt huvittuneisuutta, tai kiusaa, johon Kaatri oli tottunut. Tämän silmät näyttivät hyvin vakavilta liki vihaisilta. Kaatri astui askelen taakse, painoi katseensa ja kuunteli, kuinka mies sitoi hevoset pukkiin joka oli tuota tarkoitusta varten kirkon pihaan pystytetty. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti