7. Ensimmäinen askel



Koruttoman tilaisuuden jälkeen hiljainen seurue palasi hevosten ja vankkureiden luo. Iloinen puheensorina oli vaiennut, jokainen kävi mielessään läpi muistoja, joihin tuo vanha nainen liittyi. 
- Ennustatko illalla? Tirehtööri kysyi, seisahtuen Kaatrin vierelle. 
- Tänäänkö?
- Tiedän että haluaisit hautautua itkemään illaksi, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, eikä hänkään olisi sitä halunnut. Tiedät kyllä mitä Rietrikka olisi halunnut sinun tekevän.
- Niin, niin tietysti, Kaatri mietti vanhan naisen viisaita sanoja. Ei tämä halunnut Kaatrin itkevän haudallaan, vaan jatkavan elämää, ja käyttävän niitä taitoja, jotka vanhus oli vuosien saatossa Kaatrille opettanut. - Entä jos en osaa?
- Osaat sinä, älä epäröi. Ensimmäinen kerta jännittää aina, oli kysymys ratsastuksesta tai joen ylittämisestä. 
- Pystytänkö kojun heti? 
- Ihan rauhassa, ei tässä mitään kiirettä ole, näytös alkaa tänään hiukan normaalia myöhemmin. Miehiltä vie aikaa teltan pystyttämisessä. Jos sinua jännittää oikein paljon, vedä musta pitsi silmillesi, jotta näet ihmiset, mutta nämä eivät näe katsettasi. Noin uskallat lukea paremmin sanotko asioita, joita haluavat kuulla.
- Kiitos, taidan tehdä tuon, Kaatri sanoi ja kipusi vankkureihin. 
Hän ei ollut ollut yksin vankkureissa onnettomuuden jälkeen. Vaistomaisesti Kaatri väisti kohtaa, jossa elämä oli poistunut eukosta. Vilusta väristen Kaatri avasi vaunun perällä olevan suuren vaate arkun. Vaatteet tuoksuivat eukolle, koko vankkuri tuoksui samalle, hiukan imelälle ja mausteiselle. Kaatri levitti arkusta vaatteita vuoteelle. 
Vilkaistuaan pieneen peiliin Kaatri poimi vihreän vaatteen vuoteelta ja nosti sen lähelle kasvojaan. Väri oli hyvä, mutta tuona iltana se sai Kaatrin kasvot näyttämään valkoisilta ja silmät pelokkaan vihreiltä, kuin villieläimellä. 
Sininen oli liian tumma, se nosti varjot silmien alle ja sai Kaatrin näyttämään hiukan nälkiintyneeltä ja sairaalta. Viimeisenä vuoteelle jäi tumman viinin punainen nilkkapituinen hame, punainen silkkipaita ja musta pitsiliivi. Kaatri poimi paidan käteensä ja mallasi vaatetta ylleen peilin edessä. Punainen tuntui riittävän vahvalta, jotta hänen pelkonsa jäisi värin alle. Musta liivi sai kokonaisuuden näyttämään aikuisemmalta, kuin mitä Kaatri todellisuudessa oli. 
Puettuaan vaatteet ylleen, Kaatri sitaisi punaisen silkkihuivin hiuksiinsa ja astui ulos vankkurista. Vaikka hän tunsi olevansa riikinkukko väärissä vaatteissa, hänen oli totuttava asuun, ennen ensimmäisiä asiakkaita. 
- Ohhoh, no jopa, Rister sanoi pysähtyen Kaatrin eteen. Mies antoi katseensa vaeltaa Kaatrin hiuksista alas saapikkaisiin ja takaisin hiuksiin. - Näytät verrattomalta.
- Kiitos, Kaatri mutisi, tietämättä oliko miehen sanat tarkoitettu ivaksi vai kannustukseksi. 
- Tarvitko apua kojun pystytyksessä?
- En, olenhan tuon tähänkin asti pystyyn saanut.
- Minulla ei ole tässä kiireenpää, mies sanoi ja lähti seuraamaan Kaatria. 
Kaatri tunsi miehen läheisyyden häiritsevän voimakkaasti, vaikka yritti kävellä niin etäällä tästä kuin oli huomiota herättämättä mahdollista.
- Mihin ajattelit kojun pystyttää? Rister kysyi, heidän päästessään suuren teltan oviaukon luo.
- Tuossahan se on ollut vasemmalla, niin kauan kuin muistan.
- Tiedän, tiedän, mutta nyt maailma on muuttunut ja kojun on aika vaihtaa paikkaa. Aina kun aika kääntää ratastaan, on hyvä muuttaa suunnitelmaa edes hiukan, etteivät pahat henget pääse mellastamaan. 
- Jos laitetaan koju oikealle ovensuusta?
- Minusta tuntuu, että koju voisi olla tuossa aidan sisällä, vastapäätä lipunmyyntikojua.
- Siitähän kaikki kulkevat, koju olisi tiellä.

- Älä siitä huoli, ihmiset kyllä oppivat kiertämään kojusi, minusta sen paikka olisi tässä, mies siirtyi keskelle nurmikenttään. - Ihan tähän keskelle, niin että tilaa jää joka puolelle. Se herättää kunnioitusta asiakkaissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti