8. Ensimmäinen kerta



- Teistä tulee hyvin onnellinen, Kaatri sanoi tutkien nuoren naisen kämmenellä kulkevia viivoja. - Tapaatte tulevan sulhasenne ehkä jo tänään.
- Niinkö, sirkuksessako? Nainen huokaisi.
- Sitä en tiedä, mutta näen että tapaatte pian.
- Oi, kiitos, nuori nainen sanoi ja nousi. 
Naisen ystävä seisoi verhon ulkopuolella, Kaatri kuunteli kuinka innokkaasti nainen selitti ystävälleen kuulemaansa. Kaatri tarkensi kuuloaan, kaikki mitä nuo kaksi puhuivat verhon takana, auttaisi häntä ystävän istuessa vuorollaan ennustajan pöydän ääreen.
Asiakkaita riitti aina siihen saakka, kun sirkus orkesteri aloitti alku fanfaarin. Kaatri pudotti kojun verhot alas ja sijoitti suuren Suljettu! Kyltin verhojen ulkopuolelle. Sipaistuaan pitsin kasvoiltaan, Kaatri astui kojun takaseinän ali ulos pimeään iltaan. Hän kuunteli hetken pettyneiden naisten huokauksia, jotka olivat jääneet vaille tietoa tulevasta. Vähin erin naiset valuivat telttaan ja Kaatri pääsi livahtamaan sisään telttaan, katsomon varjoon. 
Frans näytti yhtä upealta kuin aina, miehen ryhti oli täydellinen, tämän kasvoja peitti leveä hymy, aina milloin tämä laski trumpetin kasvojensa edestä. Kaatri seurasi kuinka miehen sormet leikkivät taitavasti soittimella, kuinka mies seurasi esitystä ja piti orkesterin oikeassa tahdissa esityksen kanssa. 
- Haaveilija, Rister kuiskasi Kaatrin korvaan, niin läheltä että nainen sävähti.
- Shh, hevoset tulevat ihan kohta, Kaatri sanoi ja piti katseensa orkesterin alla olevien avointen verhojen luona. 
- Et sinä minua harhauta, Rister naurahti hiljaa. 
- Sinun pitäisi olla valmistautumassa, Kaatri kuiskasi, katsomatta mieheen.
- Niin pitäisi, mies sanoi ja jätti ilmaan kysymyksen.
Kaatri vilkaisi olkansa yli, muttei nähnyt miehen kasvoja varjossa, vain tämän tummat silmät välähtivät ratsun selässä olevan jonlöörin heittämän soihdun valossa. Kaatri oli aikeissa sanoa vielä jotain, mutta mies oli jo poissa. Kaatri huokaisi ja siirsi katseensa takaisin orkesteri parvelle. Hän ei ymmärtänyt mitä Frans näki Hildessä, tyttö oli hoikka kuin viulunkieli ja väritön kuin lakana.
Puraisten huultaan Kaatri irvisti pimeään iltaan. Miksi hän ei voinut olla kuten Hilde, hiljainen ja kiva. Niin kiva, että jokainen piti tytöstä. Hänestä kukaan tuskin piti kovin suuresti, häntä siedettiin, mutta kukaan ei jättänyt epäselväksi, että oikeasti hän ei kuulunut sirkukseen. 
Ei enempää kuin apina, joka oli jostain mukaan eksynyt, mutta jota kukaan ei osannut kouluttaa tottelevaiseksi. Kaatri siirsi katseensa teltan kattoon, siellä marakatti nytkin istui, onnellisena yksinäisessä ylhäisyydessään, tietoisena siitä, ettei kukaan viitsisi nähdä vaivaa kiivetäkseen hakemaan eläimen alas. Tai jos viitsisi, eläin tiesi voivansa hypätä seuraavalle narulle, ja sitä seuraavalle, niin että kuka tahansa tämän perään lähti, joutui jossain vaiheessa luovuttamaan takaa-ajon. 
Yöllä kun kaikki nukkuivat, eläin tuli alas, kiepsahti tirehtöörin vaunun katolle ja siitä alas, luukulle, jonka tiesi olevan auki. Yönsä eläin nukkui tirehtöörin vaunussa, söi miehen hänelle jättämät pähkinät ja ruantähteet, mutta aamulla, heti seurueen herättyä marakatti sinkautti itsensä ilmaan ja pysyi vähintään parin metrin korkeudella seuraavaan iltaan saakka. 

- Kyllä minä sinut vielä, Kaatri kuiskasi Franssin laskiessa trumpetin hetkeksi kasvoiltaan. - Et vain tiedä vielä, mutta minä olen sinulle paljon oikeampi, kuin Hilde, Kaatri kuiskasi, ennen kuin kääntyi ja astui seinäverhon ali mustaan iltaan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti